Poemas de Jarkko Tontti:
por Luisa Gutiérrez Ruiz

Sinopsis

Se abre la boca. Se crea un hombre, una mujer. Se les hace una trastada, se saca de una patada las peladuras de manzana de entre los dientes. Se olvida el grifo abierto. Se inunda todo, casi. Se cambia el narrador.
Se huye de Egipto, se pierde el camino. Se reciben indicaciones, se meten en un arca, se cierra bien la tapa. Se empuja a los indígenas, se les arrebatan sus tierras. Se porta uno mal, se ríe de los profetas. Se acaba en Babilonia, se sale de allí.
Se cambia el narrador.
Se nace de modo extraño, se reciben regalos de los abuelos. Se va de Interrail, se forma un grupo de rock. Salen fans. Se muere vistosamente, se aparece como fantasma. Se cambia el narrador.
Se recuerda lo que se recuerda, se anota. Se interpreta de cualquier manera, se cuenta también a los demás.
Se espera.
Se cambia el narrador.

Synopsis

Avataan suu. Tehdään mies, nainen. Jekutetaan niitä, potkitaan ulos omenan kuoret hampaiden välissä. Unohdetaan hana valumaan. Hukutetaan kaikki, melkein. Vaihdetaan kertojaa.
Karataan Egyptistä, eksytään. Saadaan ohjeita, pistetään ne arkkuun, laitetaan kansi tiukasti kiinni. Tönitään alkuasukkaita, viedään niiden maat. Ollaan tuhmia, naureskellaan profeetoille. Joudutaan Babyloniin, päästään pois.
Vaihdetaan kertojaa.
Synnytään oudosti, saadaan papoilta lahjoja. Lähdetään Interrailille, perustetaan rockbändi. Faneja tulee. Kuollaan näyttävästi, kummitellaan. Vaihdetaan kertojaa.
Muistetaan mitä muistetaan, kirjataan se ylös. Tulkitaan miten sattuu, kerrotaan muillekin.
Odotellaan.
Vaihdetaan kertojaa.

Tendría una casa propia

Tendría una casa propia, poseería seis paredes
                        muros.
Tendría una casa sin vecinos,
tendría un mar sin orillas.

Tendría una casa de seis plantas,
dispararía flechas a los que pasan.
Sería rey, el padre moriría y sería padre
en el lugar del padre.
Tendría mil árboles en el jardín, manzanos
                      perales
                      cerezos
                      ciruelos
se vería desde sus copas el cielo
se verían las casas de piedra de la orilla, estaría también entre ellas,
se verían las generaciones de sótanos y sus pacientes conservas.
Habría cada día Fiesta
escaleras en todas las direcciones, estaría en la sauna solo, con alguien
                                              amaría
                                              existiría una casa, la tendría
                                              al momento.

Saisi oman talon

Saisi oman talon, omistaisi kuudet seinät
                      suojamuurit.
Saisi talon ilman naapureita,
saisi meren ilman rantoja.

Saisi kuusikerroksisen talon,
ampuisi jousella ohikulkijoita.
Olisi kuningas, isä kuolisi ja olisi isä
                        isän paikalla.
Saisi tuhat puuta pihaan, omenapuuta
                    päärynäpuuta
                    kirsikkapuuta
                    luumupuuta
näkisi niiden latvasta taivaan
näkisi rannassa kivitalot, olisi niidenkin keskellä
näkisi kellareiden sukupolvet ja kärsivälliset säilykkeet.
Olisi joka päivä Juhla
portaat joka suuntaan, olisi saunassa yksin, kaksin
                                             rakastaisi
                                             olisi talo, saisi
                                             saman tien.

Pues cada cual necesita un espacio abierto

Pues cada cual necesita un espacio abierto, paredes
como apoyo, un hogar
                        que surge de ellas.

Allí, hasta Jacasser es amo y señor,
urbano, ofrece
una copa al amigo con los brazos abiertos,
sin temor a la traición,
la botella entera si es necesario
                        y es necesario.

De madrugada el amigo
cuelga de un clavo en la pared,
Jacasser despierta y recuerda,
una yurta sería un hogar más ligero,
sólo en el desierto hay amigos verdaderos,
cada casa, una prisión,
una casa de piedra, el nombre en clave de la muerte.

Tan solo en los vientos esteparios se apoyaban los antepasados,
                       en el vacío del espacio.

Sillä jokainen tarvitsee avaran tilan

Sillä jokainen tarvitsee avaran tilan, seinät
tuekseen, niistä
                      kohoavan kodin.

Siellä on Jacasserkin valtias,
kaupunkilainen, tarjoaa
lasillisen ystävälle avoimin sylin,
petosta pelkäämättä,
koko pullon jos niikseen tulee
                        ja tulee se.

Aamuyöllä ystävä
roikkuu seinään naulattuna
Jacasser havahtuu ja muistaa,
jurtta olisi kotina kevyempi,
vain erämaassa on oikeita ystäviä,
jokainen talo vankila,
kivitalo kuoleman peitenimi.

Pelkkään arotuuleen esi-isät nojasivat,
                        avaruuden tyhjään.

De la amistad entre hombres

Esta noche Jacasser lee una saga nórdica, cómo unos valientes van
de peligro en peligro, los espigados hombres
                                                           de Beowulf
se llevan picheles a los labios, se limpian
la espuma en la manga acorazada.

Pues la amistad entre hombres no es difícil, no, es imposible,
como la fraternidad entre automóviles
ante el semáforo, cuando generaciones de guerreros
con sus lanzas matan personas y animales,
adelantan camaradas
                                        en la última curva

cambia la mirada, uno se pregunta
si entre héroes puede existir algo más que rivalidad, si puede existir amor
o sólo golpes en el costado, en el pecho, la espalda, a través de la coraza de chapa, del corcel revestido de pintura perlada, o puede acaso existir
                                                                                                                                                                                                                                                      amor
mejillas barbudas que se frotan una a otra
cuando los aullidos resuenan sobre los cerros, los hombres nórdicos
jamás piden perdón.

Miesten välisestä ystävyydestä

Tänä iltana Jacasser lukee pohjoista muinaistarua, kuinka käyvät uroot
vaarasta vaaraan, Beowulfin
                                                   salskeat äijät
nostavat haarikat huulilleen, pyyhkivät
vaahtoa panssaroituun hihaan.

Sillä miesten välinen ystävyys ei ole vaikeaa, ei, se on mahdotonta,
kuin autojen välinen veljeys
liikennevaloissa kun soturit keihäineen
yli sukupolvien tappavat ihmistä ja eläintä
kiihdyttävät kaverista ohi
                                                 viimeisessä kaarteessa
vaihtuu katse, kysytään
voisiko sankarten välillä olla muuta kuin kilpaa, voisiko olla rakkautta
vai vain iskuja kylkeen, rintaan, selkään, puhki peltisen panssarin, helmimaalilla silatun ratsun, vai voisiko olla
                                            rakkautta
partaisten poskien raapiutumista toisiinsa
kun ulvonta kiirii yli vaarojen, pohjoiset miehet
eivät koskaan pyydä anteeksi.

Cuando Jacasser muere

Cuando Jacasser muere se lanza desde las profundidades a la luz como de niño desde el muelle al agua fangosa, rozando la arena de vuelta a la superficie y hacia el satélite que rodea la pelota azul. Se estira hacia el cuásar más cercano, agarra un meteorito o dos con las manos desnudas igual que de joven atrapaba percas entre rútilos, citas sabias en libros fáciles, o escamaba las comillas sin sentir vergüenza. Entre las estrellas Jacasser es el viento y finalmente se reúne con el padre, ambos espíritus puros. Ponen rumbo a Alfa Centauro, rodean los paraísos e infiernos monoteistas creyendo sólo en la literatura de ciencia ficción, en naves gigantes que surcan lentamente las galaxias, por cuyas ventanas Jacasser se asoma al interior igual que de niño por la puerta entreabierta del dormitorio de sus padres, la visión se graba en su memoria, otra cosa no hay.

Kun Jacasser kuolee

Kun Jacasser kuolee hän sukeltaa pohjasta ylös valoon kuin lapsena laiturilta mutaiseen veteen, hiekkaa hipaisten takaisin pintaan ja kohti sinistä palloa kiertävää satelliittia. Hän kurottaa kohti lähintä kvasaaria, saa kiinni meteorin tai pari paljain käsin kuin nuorena napsi ahvenet särjistä, viisaita sitaatteja helpoista kirjoista, suomusti lainausmerkit tuntematta häpeää. Tähtien välissä Jacasser on tuuli ja vihdoin taas isän kanssa, molemmat puhdasta henkeä. He ottavat suunnan Alfa Centauriin, kiertävät monoteistien paratiisit ja helvetit uskoen vain tieteiskirjallisuuteen, hitaasti halki galaksien lipuviin jättialuksiin joiden ikkunoista sisään Jacasser kurkistaa kuin lapsena vanhempien makuuhuoneen ovenraosta, näkymä tallentuu mieleen, muuta ei enää ole.

*

Rápido surgen los mejores poemas y las peores leyes. Junto al poema de amor que sigue al primer coito se estremece sólo quien lo escribe y su pareja, si acaso; en el rabillo del ojo de los demás palpita la vergüenza ajena. Recordemos la excepcional maldad de las leyes de excepción; en cólera, reyes, diputados, cancilleres, grandes mufíes, jarlar y concejales están en su peor momento. Alguien se opuso por principios, era crítico hacia todos y todo, excepto hacia sí mismo. Este alguien valoraba los poemas pulidos hasta el final y más allá; la prontitud decidida, sólo en el gobierno. Porque, este alguien subrayó, llevado el pulido hasta el final, un poema al leerlo ha de transformarse en serrín, volver a formar parte del ciclo interminable de los átomos en la Vía Láctea y dentro de nosotros mismos. El propósito de las leyes, sin embargo, es ser derogadas por nuevas leyes, año tras año más rápido.

Nopeasti syntyvät parhaat runot ja huonoimmat lait. Ensiyhdynnän jalkeisen rakkausrunon äärellä värisee vain kirjoittaja ja kumppani, jos hänkään; muiden kulmilla sykkii myötähäpeä.    Muistakaamme poikkeuslakien poikkeuksellinen ilkeys, tuittupäissään kunninkaat, kansanedustajat, kanslerit, suurmuftit, jaarlit ja kunnanvaltuutetut ovat kehnoimmillaan. Joku vastusti tätä jo periaatteesta, hän oli kriittinen kaikkia ja kaikkea kohtaan, paitsi itseään. Tämä joku arvosti loppuun asti ja vielä senkin jälkeen viilattuja runoja; päättäväistä ripeyttä vain hallitsemisessa. Sillä, tämä joku painotti, runon pitää lukiessa muuttua loppuun viedyn viilaamisen jälkeiseksi puruksi, palata osaksi atomien päättymätöntä kiertoa Linnunradalla ja meissä itsessämme. Lakien päämäärä sen sijaan on tulla kumotuksi uusilla laeilla, vuosi vuodelta nopeammilla.

*

Me basta con poder acariciar con ambos dedos su pelo, recorrer su dorado y desde ahí despacio hacia abajo manteniendo dos dedos juntos y a dos manos, me basta con poder acariciar sus cejas, seguir el arco de las lunas, descender los dedos por la nariz en forma de siete, rozando las pestañas, pero con decisión hacia sus labios, su prominencia túrgida, dos labios de una vez me basta para acariciar, ahora sólo con una mano, luego otra vez dos por mejillas suaves, eso me basta, bajar por el cuello hacia el pecho, acariciar dos con dos, su redondez, como acariciar los faros redondos de un viejo Audi, tan pequeño y viejo el Audi, que las manos alcanzan al mismo tiempo ambos faros delanteros, me basta con poder bajar despacio, acariciar aún más abajo, acelerar por su piel suave, como si estuviera en la piel de una foca o un wombat, ahora con una mano, me basta con poder cruzar con la mano la sima siniestra del ombligo y desde ahí aún más abajo, más abajo, me basta, ahora basta.

Minulle riittää, että saan silittää molemmilla sormilla hänen hiuksiaan, kulkea niiden kullassa ja siita hitaasti alaspäin kahta sormea yhdessä pitäen ja kaksi käsin, se riittää minulle, että saan silittää hänen kulmakarvojaan, seurata kuiden kaaria, laskea sormet pitkin seitsemän muotoista nenää, silmäripsiä hipaisten, mutta silti päättäväisesi kohti hänen huuliaan, niiden turpeaa törrötystä, kahta huulta kerralla minulle riittää silittää, nyt vain yhdellä kädellä, sitten taas kahdella pitkin pehmeitä poskia, se minulle riittää, liukua kaulasta alas kohti rintoja, silittää kahta , niiden pyöreyttä, kuin silittäisi vanhan Audin ympyräisiä valaisimia, niin pienen ja vanhan Audin, että kädet yltävät yhtä aikaa molempiin etulamppuihin, se minulle riittää, että  saan hitaasti alaspäin, siitäkin vielä alaspäin silittää, kiittää pitkin hänen pehmeää nahkaansa, kuin olisin hylkeen tai vompatin iholla, nyt yhdellä kädella, se riittää, että saan ylittää kädellä navan kaamean kuilun ja viela siitäkin alaspäin, yhä vain alaspääin, se riittää, nyt riittää.

 

Jarkko Tontti (Tampere, 9 de diciembre de 1971) es un escritor, poeta, novelista y abogado finlandés. Tontti estudió Derecho, Filosofía y Literatura en las universidades de Helsinki, Edimburgo, Berlín y Bruselas, (Doctor of Laws 2002). Ha trabajado en el Ministerio de Justicia, Ministerio de Relaciones Exteriores, Tribunal Local de Espoo, en el Parlamento de Finlandia y en la Universidad de Helsinki. Tiene experiencia en Derecho de los derechos humanos, derechos de autor y Derecho de la Unión Europea. Es expresidente de la PEN finlandesa.

Tontti es autor de dos colecciones de poemas, cuatro novelas, dos colecciones de ensayos y publicaciones académicas sobre Derecho. Sus poemas han sido traducidos al inglés, francés, italiano, ruso, estonio, japonés, alemán, esloveno, latín, polaco, rumano y portugués. Es ampliamente conocido como activista de derechos humanos y columnista.